Hiljaiselostani blogissa saattaa saada vääristyneen kuvan siitä, etten olisi suunnistukselle uhrannut ajatustakaan kevään aikana. Näin ei kuitenkaan ole, vaan olen epäsäännöllisen säännöllisesti matkannut rasteille noin kerran viikossa. Vain viime viikkoina ratkaiseva lopputreeni jäi väliin, sillä promootio ja hajonnut auton etulyhty hankaloittivat metsän siimekseen pääsyä.

Venlat juostaan huomenna. Tai no kuka siellä sitten aikookaan juosta. Itselläni ohjelmassa taitaa olla lähinnä rauhallinen metsäkävely, sillä yskimiseni kuulostaa kaikkea muuta kuin terveeltä. Kaikkeni aion silti antaa, sillä juhannusviikko on hyvää aikaa sairastaa vaikka keuhkokuume, kukaan ei kuitenkaan muutenkaan tekisi mitään yhteiskuntaa hyödyttävää. Sitä paitsi juhannusstressin voi unohtaa ja nautiskella keskiyön auringosta sairaalan parvekkeelta.

Viime vuoteen verrattuna olo on kumman tyyni. Nyt näyttäisi siltä, että täysin pyytämättäni (ja vastustuksesta huolimatta) pääsen aloittavalle osuudelle. Väenpaljoutta vihaavani ja hitaana ihmisenä tämä ei tosiaankaan ole suosikkipaikkani. Lisäksi pelkään, että viipymiseni omalla osuudellani laskee muiden taisteluintoa. Alkukesän rasteilla olen tosin pysynyt suhteellisen hyvin kartalla, joten nyt ainakin toivon välttäväni viime vuoden kaltaiset superpummit ja päättömät harhailut.

Sää ei tänä vuonna taida suosia, sillä viikonlopuksi on luvatut koleaa ja sateista ilmaa. Taidan käydä vielä tänään ostamassa avasuuspeitteen, johon voin yön ei niin pimeinä tunteina kääriytyä suojautumaan hypotermialta. Suomen kesässä pipo on aina pop.

Oikeastaan suunnistamisen suhteen eniten vaikeuksia on tänä vuonna ollut rastipaikalle löytämisessä. Vielä kertaakaan en ole onnistunut ajamaan suoraan ja suunnittelemaani reittiä, joten huomisaamuna taidamme lähteä matkaan hyvin varhain. Olisi noloa myöhästyä lähdöstä vain sen vuoksi, ettei löytänyt Jukolaan.

Olin maanantaina suunnistamassa Kattilajärvellä. Sää oli kaunis ja reitti oli ihana ja sopiva. Juoksin vähän järvien rantoja pitkin ja kiipesin jyrkänteitä. Hivenen närkästyin, kun eräs suunnistajamies tuli neuvomaan minua, vaikka en ollut mitenkään avun tarpeessa vaan tutkin kaikessa rauhassa karttaa. Erityisesti tässä närkästytti se, että mies oletti, että olin ohittanut yhden rastin ja neuvoi kääntymään takaisinpäin.

Joka tapauksessa olin kohtalaisen tyytyväinen suunnistamiseen tällä kertaa, en hirveästi seurannut ketään, ja seurasin kohtalaisen onnistuneesti korkeuskäyriä yhdelle rastille. Parilla rastilla sähkölinjat tosin pelastivat tilanteen. Tässä vaiheessa suunnistajan uraani voisin jopa toivoa lisää sähkölinjoja metsiin.

Ensimmäinen suunnistusretkeni suuntautui Pirkkolan urheilupuistoon, jonne lähdin lähinnä velvollisuudentunnosta, jotta tietäisin vähän miten Venlojen viestissä tulee käyttäytyä.Tunne Pirkkolan urheilupuistossa oli kuin olisin ollut ulkomailla vieraassa kulttuurissa. Emiitin käyttö, reitin piirtäminen, rastimääritteet ja kompassi, jonka Jaska ja Katri ystävällisesti lainasivat, olivat täysin uusia asioita. Viimeisin muistikuvani suunnistuksesta oli kuitenkin 80-luvun lopulta, kun suunnistin ala-asteen koulun takana opettajan piirtämän kartan avulla. Astan ja Vännin seurueessa löysin kuitenkin kaikki rastit vaivatta.

Seuraavalla viikolla Solvallassa uskaltauduin yksin metsään. Lähdössä tutkin karttaa noin viisi minuuttia ja jouduin paniikkiin. En pystynyt hahmottamaan kartasta edes vieressä kulkevaa autotietä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin kysyä lähdössä olevalta vanhemmalta herrasmieheltä, mihin suuntaan minun kannattaisi lähteä. (Selitin tietysti että olen ensimmäistä kertaa suunnistamassa, valehtelin vähän koska olin kuitenkin ollut viikkoa aikaisemmin Pirkkolassa.) Mies kertoi ystävällisesti, mitä polkua tulisi lähteä ensimmäiselle rastille ja näytti missä tämä polku oli kartalla. Ja neuvoi pysyttelemään poluilla. Paniikkini kuitenkin hälveni, koska olin sekoittanut kolmiomerkin (lähtö) ja kaksinkertaisen ympyrämerkin (maali).

Seuraavan ahdistuksen hetken koin matkalla rastilta 19 rastille 18. Tällä välillä ei ollut minkäänlaista polkua edes osan matkaa. Mietin jo hetken jättäväni rastin väliin ja jatkavani nykyistä polkua eteenpäin mutta uskaltauduin kuitenkin jatkamaan matkaa umpimetsään ja avokallioille, kun muita ihmisiä ilmaantui samalla rastille ja siitä eteenpäin samaan kohteeseen. Ahdistus metsässä ilmeisesti tulee silloin, kun täytyy uskaltautua pois polulta suureen ja tuntemattomaan metsään. Onnistumisen elämyksiä vastaavasti saa, kun rasti löytyy ja silloin kun näkee muita ihmisiä ja kokee olevansa mukana yhteisessä jutussa, yksi Suunnistaja muiden Suunnistajien joukossa. Olin myös helpottunut kun Asta maalissa sanoi, että selviän missä vaan (tai ainakin Venloissa), kun nyt löysin rastit.

Eilen ostin ikioman emiitin suunnistajakaupasta ja tänään suuntasin Astan ja Sadun kanssa Kirkkonummelle Itärasteille. Kuljin alkumatkan Sadun kanssa, vaikka yksin suunnistamisesta on tietysti enemmän hyötyä oman suunnistustaidon kehittymisen kannalta. Loppumatkasta missasin yhden selkeän polullisen reitin rastille, mikä pudotti minut sijalta 164 sijalle 176.

Jatkossa tarvitsen ehkä kireät juoksutrikoot (jumppatrikoissa jää kiikkiin puiden oksiin) sekä paremmannäköiset tossut. Mietin myös, että kannattaisi ehkä juosta silmälasit päässä niin rastit erottaisi kauemmas ja voittaisi arvokkaita sekunteja. Arvokkaita sekunteja voittaisi myös, jos lenkkeilisi silloin tällöin muutenkin. Metsässä rastien perässä juokseminen vaan on huimasti mielekkäämpää kuin muuten vaan lenkkeily.

Suunnistus on ihana laji. Ja tämä lause todellakin kuuluu niihin klassisiin näinenolisiikinäuskonutsanovani- lauseisiin, puhumattakaan suunnistusblogin kirjoittamisesta. Mikä on siis jälleen kerran hyvä muistutus siitä, että kypsällä iällä voi oppia pitämään asioista, joista ei aikaisemmin ole pitänyt ja siitä, kuinka ylipäätään tulisi kokeilla uusia asioita. 

No niin, olen taas vähitellen päässyt suunnistusjuttujen makuun ja mainostaminen onkin tuottanut tulosta. Tähän mennessä kolme työtoveriani on ilmoittautunut mukaan, kun jälleen jokin hikinen iltapäivä karautan (vain hieman homeisella) peltiratsullani kohti kuntosuunnistuksen ihmeellistä maailmaa. Tosin alan tuntea itseni jo hieman proksi (tulokset eivät tosin tue tätä luuloa), sillä eilen Solvallan rasteilta palatessa lipsautin hyvin suunnistuksellisen kommentin: "pitää verratakin viime vuoden karttaa ja reittejä". Tottakai kartat ovat tallessa ja tottakai minua kiinnostaa, meninkö tällä kertaa huomaamattani samoja polkuja kuin vuosi sitten.

Intron jälkeen todettakoon, että kahdet rastit ovat tältä kesältä suoritettuna. Aloitus oli hyvin pehmeä, sillä Pirkkolan rasteilla pääsi kulkemaan lähes koko matkan pururataa tai kevyen liikenteen väyliä. Otimme rastit lähinnä kartta- ja kompassiharjoituksen kannalta ja sellaisena se toimikin hyvin. Ehdimme maaliin hyvissä ajoin ennen sulkemista ja pääsimme sadan parhaan joukkoon. Tästä itseluottamus nousikin sen verran, että eilen Solvallassa keskityimme tekemään omaa suoritustamme ja hyvinhän sekin näytti riittävän. Solvallasta lähti yhtä monta varsinaista naista kotiin kuin lähdössä metsään katosikin. Viime vuoteen verrattuna ainakin oma ratani vaikutti hieman haasteellisemmalta. Solvallassa suunnistetaan aika paljon avokalliolla, mikä ei meikäläisen taidoilla onnistu kovin hyvin. Välillä joutui etenemään melko hitaasti, kun yritti saada kartasta kiinni. Aika alkupuolella tein peruskämmini, eli luulin seuraavana ojan vartta, jota en sitten seurannutkaan. Päädyin väärälle puolelle suokaistaletta, joten nyt tuli testattua märkien nastareiden ominaisuudet. Ihan hyvin toimivat, mutta  huonojen sukkien takia puolivälissä alkoi kantapäässä tuntua ja kotona osa kantapään nahasta lähtikin irti sukan mukana. Nättii.

Ehkäpä taidot tosiaan ovat vähitellen karttuneet, sillä eilen löysin rastit suhteellisen sujuvasti ja pääsin jopa kahdesti neuvomaan muita. Toivottavasti huidoin edes suunnilleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti nyt tajusin, että talven mielikuvaharjoittelu on jäänyt liian vähäiseksi, koska suunnistuksen puolesta olisin voinut välillä juostakin, mutta kunto ei vain riitä. Toisaalta turvallisuuden kannalta etenemistahtini oli sopiva, sillä todistin taas omin silmin, miten verinen laji suunnistus on. Eräs miespuolinen suunnistaja nimittäin juoksi ohitseni naama veressä ja huikkasi menneessään että pienestä pintanaarmusta oli kyse. Maalissa näin saman hlön uudestaan ja kuulin, että miekkonen oli kaatunut kivikossa ja lyönyt naamansa kiveen, haljennut huuli oli kuitenkin loppumatkan aikana jo kuivahtanut. Siinä voikin sitten tiistaina töissä selitellä, että suunnistamassa ollaan oltu, siitä tämä turvonnut naama.

Paniikkia tai ehkä ihan vaan mielenkiintoa, päätin lähteä lauantaina Kirkkonummelle Itärasteille. Harjoitteluaika kun alkaa käydä vähiin, sillä tiedekuntamme promootio lähestyy ja viikot täyttyvät tanssiharjoituksista, kai sekin treenistä paremman puutteessa menee.

Haa, huomenna ollaan menossa pitkästä aikaa rasteille. Kävin "avaamaassa" paikkoja eilisellä lenkillä. Vähitellen pystyn taas kävelemään nykimättä eikä nivelsärky toivottavasti valvota enää ensi yönä. Kivaa kuitenkin päästä mettään. Tässä on nyt jonkinlaisia suorituspaineita, koska olen saattanut antaa itsestäni hieman positiivisesti ylilatautuneen kuvan suunnistajana, kuin tarua ihmeellisempi totuus onkaan.
Ensi viikonloppuna saan taas punaisen salaman käyttööni, kunhan olen suorittanut kevään perusrutiinit, eli pessyt homeen pois penkeistä ja suorittanut hiiriperheen eliminoinnin. Olen hieman huolestunut auton ilmastoinnista, sillä isä oli hankkinut nissaniin uuden takaoven, eikä ilma pääse enää kulkemaan vapaasti kuljettajan takana olevan oven "tuuletusluukusta". Myös auton arvon jokakeväinen tuplaaminen on suunnitelmissa. Viime vuonna projekti toteutettiin hankkimalla uudet renkaat, tänä keväänä olen suunnitellut navigaattorin ostoa. Hyvin suunnistushenkistä.